Lue ääneen tämä artikkeliTämä artikkeli tarkastelee aineen ja energian luokitteluja. Teksti sisältää tieteellistä tekstiä, joten suosittelen lukemaan sen kokonaisuudessaan saadaksesi kattavan käsityksen aiheesta. Teksti on suora lainaus Urantia-kirjan luvusta 42, sulkujen sisällä olevat tekstit ovat omia selventäviä lisäyksiä. Lopussa nostetaan esiin muutamia huomionarvoisia seikkoja tekstistä. Kannattaa lukea loppuun saakka!
AINEEN LUOKITTELU
Aine on keskusuniversumia lukuun ottamatta kaikissa universumeissa samanlaista. Aineen fyysiset ominaisuudet määräytyvät sen rakennusosina olevien jäsenten kiertonopeuksista, kiertoliikkeessä olevien osien lukumäärästä ja niiden koosta, niiden ja ytimen välisestä etäisyydestä eli aineen sisältämästä avaruudesta sekä eräiden Urantialla (Maa) vielä tuntemattomien voimien läsnäolosta.
Erilaisissa auringoissa, planeetoilla ja avaruuden taivaankappaleissa materia esiintyy kymmenessä pääjakautumassa:
1. Ultimatoninen aine – aineellisen olemassaolon fyysiset perusyksiköt, elektronien muodostamiseen soveltuvat energiapartikkelit.
2. Alielektroninen aine – aurinkojen sisältämien superkaasujen hylkivä ja ulostyöntävä vaihe.
3. Elektroninen aine – aineellisen erilaistumisen sähköinen vaihe – elektronit, protonit ja erilaiset muut elektronisten ryhmien tapauksittain vaihtelevaan rakenteeseen kuuluvat yksiköt.
4. Aliatominen aine – kuumien aurinkojen sisuksessa runsaana esiintyvä aine.
5. Hajonneet atomit – joita tavataan jäähtyvissä auringoissa ja kaikkialla avaruudessa.
6. Ionisoitunut aine – yksittäiset atomit, joista sähkö-, lämpö- tai röntgensädevaikutukset ja liuottimet ovat riistäneet uloimmat (kemiallisesti aktiiviset) elektronit.
7. Atominen aine – alkuainejärjestelmän kemiallinen vaihe, molekyylisen eli näkyvän aineen rakennusosat.
8. Aineen molekyylivaihe – aine sellaisena kuin se normaalioloissa Urantialla (Maa) esiintyy suhteellisen pysyvässä aineellistumisen tilassa.
9. Radioaktiivinen aine – raskaampien alkuaineiden hajaantumistaipumus ja -aktiviteetti olosuhteissa, joissa vallitsee mieto lämpö ja heikentynyt gravitaatiopaine.
10. Luhistunut aine – kylmien tai kuolleiden aurinkojen sisäosissa esiintyvä suhteellisen muuttumaton aine. Aineen tämä muoto ei itse asiassa ole muuttumaton, sillä siinä esiintyy yhä jonkin verran ultimatonien, jopa elektronien toimintaa, mutta nämä yksiköt ovat hyvin lähellä toisiaan ja niiden kiertonopeudet ovat huomattavasti laskeneet.
Edellä oleva aineen luokittelu koskee paremminkin aineen rakennetta kuin niitä muotoja, joissa aine on luotujen olentojen havaittavissa. Siinä ei myöskään oteta huomioon esiemergenttisen energian vaiheita eikä Paratiisissa ja keskusuniversumissa olevia ikuisia aineellistumia.
ENERGIAN JA AINEEN TRANSMUTAATIOT
Valo, lämpö, sähkö, magnetismi, kemiallisuus, energia ja aine ovat – alkuperältään, luonteeltaan ja päämäärältään – yksi ja sama asia, yhdessä sellaisten muiden aineellisten realiteettien kanssa, joita Urantialla (Maa) ei vielä tunneta.
Emme kaikilta osin käsitä niitä lähes loputtomia muutoksia, joiden kohteeksi fyysinen energia voi joutua. Yhdessä universumissa se ilmenee valona, toisessa valona ja lämpönä, jossakin taas sellaisina energian muotoina, joita Urantialla (Maa) ei tunneta. Lukemattomia miljoonia vuosia myöhemmin se voi ilmetä uudelleen jonkinmuotoisena levottomana, hyökyvänä sähköenergiana tai magneettisena voimana; ja vieläkin myöhemmin se taas saattaa ilmaantua seuraavassa universumissa jonakin vaihtelevan aineen muotona, joka läpikäy sarjan muodonmuutoksia, ja seuraavaksi sen ulkoinen fyysinen olemus saattaa hävitä jossakin maailmojen suuressa mullistuksessa. Ja sitten, lukemattomia aikakausia myöhemmin ja lukemattomien universumien läpi tapahtuneen, kuta kuinkin loputtoman vaelluksen jälkeen tämä sama energia saattaa jälleen ilmaantua ja muuttaa monet kerrat muotoaan ja potentiaaliaan; ja tällä tavoin nämä muodonmuutokset jatkuvat läpi toinen toistaan seuraavien aikakausien ja halki lukemattomien maailmojen. Näin aine kiitää eteenpäin ja läpikäy ajallisuuden transmutaatiot, mutta kiertää aina uskollisesti iäisyyden kehää; vaikka se olisi pitkäänkin estynyt palaamasta lähtökohtaansa, se reagoi aina siihen ja kulkee iäti polkua, jonka sen matkaan lähettänyt Infiniittinen Persoonallisuus on säätänyt.
Voimakeskukset ja heidän kumppaninsa ovat laajasti mukana työssä, jota tehdään ultimatonin muuntamiseksi elektronin radoiksi ja kiertoliikkeiksi. Nämä ainutlaatuiset olennot hallitsevat ja yhdistelevät voimaa ultimatoneja eli aineellistuneen energian perusyksiköitä taitavasti käsittelemällä. He ovat energian isäntiä sen kiertäessä tässä alkukantaisessa tilassa. Fyysisten valvojien kanssa yhdessä toimien he pystyvät tehokkaasti säätelemään ja ohjaamaan energiaa, vielä senkin jälkeen kun se on muuntumalla siirtynyt sähköiselle tasolle, niin kutsuttuun elektroniseen vaiheeseen. Mutta heidän toimialansa supistuu valtavasti, kun elektronisesti järjestynyt energia kääntyy atomijärjestelmien pyörteisiin. Tällaisen aineellistumisen tapahduttua nämä energiat joutuvat lineaarisen gravitaation puoleensa vetävän voiman täyteen otteeseen.
Gravitaatio vaikuttaa positiivisesti voimakeskusten ja fyysisten valvojien voimaväyliin ja energiakanaviin, mutta näillä olennoilla on vain negatiivinen suhde gravitaatioon – ne voivat siihen nähden käyttää antigravitatorisia valmiuksiaan.
Kautta koko avaruuden tapahtuu kylmyyden ja muiden vaikutusten alaisena ultimatonien luovaa organisoitumista elektroneiksi. Lämpö osoittaa elektronisen toiminnan määrää, kun taas kylmyys merkitsee vain lämmön puuttumista – energian suhteellista lepotilaa – avaruuden universaalisen vahvuusvarauksen tilaa siinä tapauksessa, ettei sen kummemmin emergenttiä energiaa kuin järjestynyttä materiaakaan ole läsnä ja reagoimassa gravitaatioon.
Gravitaation läsnäolo ja vaikutus estävät teoreettisen absoluuttisen nolla-pisteen ilmaantumisen, tähtien välisen avaruuden lämpötila ei siis ole absoluuttisessa nollapisteessä. Kaikkialla järjestyneessä avaruudessa esiintyy gravitaatioon reagoivia energiavirtauksia, voiman virtapiirejä ja ultimatonista aktiviteettia sekä myös järjestymässä olevia elektronisia energioita. Avaruus ei itse asiassa ole tyhjä. Niinpä Urantian (Maan) ilmakehäkin ohenee ohenemistaan, kunnes se noin neljäntuhannen kahdeksansadan kilometrin päässä alkaa vähitellen häipyä tämän universumilohkon keskimääräiseen avaruusaineeseen. Nebadonissa (paikallisuniversumi) tunnetusta kaikkein tyhjimmästäkin avaruuden kohdasta on saatavilla noin sata ultimatonia – mikä vastaa yhden elektronin ultimatonien määrää – yhtä kuutiotuumaa [16,4 cm3] kohti. Näin vähäistä ainemäärää pidetään käytännöllisesti katsoen tyhjänä avaruutena.
Lämpötila – kuumuus ja kylmyys – on energian ja aineen evoluution maailmoissa toissijaista vain gravitaatioon nähden. Ultimatonit tottelevat nöyrästi äärimmäisiä lämpötiloja. Matalat lämpötilat suosivat elektronisen rakenteen ja atomien kokoonpanon tiettyjä muotoja, kun taas korkeat lämpötilat helpottavat kaikenlaatuisten atomien jakautumista ja aineen hajoamista.
Silloin kun aineeseen kohdistuu tietyissä aurinkojen sisäosille ominaisissa tiloissa vallitseva kuumuus ja paine, sen muut kuin kaikkein alkeellisimmat yhteenliittymät saattavat hajota. Näin kuumuus voi laajalti voittaa gravitaatiostabiliteetin. Muttei mikään tunnettu aurinkolämpötila tai paine kykene muuttamaan ultimatoneja takaisin valtaenergiaksi.
Liekehtivät auringot voivat muuttaa aineen erilaisiksi energian muodoiksi, mutta pimeät maailmat ja koko ulkoavaruus voivat hidastaa elektronista ja ultimatonista toimintaa siihen pisteeseen, että ne muuttavat nämä energiat maailmojen aineeksi. Tietyt elektronien keskinäisen läheisyyden omaavat yhdistymät samoin kuin monet atomin ytimessä olevan aineen perusyhdistelmät muodostuvat avoimen avaruuden äärimmäisen matalissa lämpötiloissa, ja myöhemmin niiden koko kasvaa siksi, että niihin liittyy aineellistuvan energian laajempia kertymiä.
Meidän on koko tämän koskaan päättymättömän energian ja aineen metamorfoosin pituudelta otettava huomioon gravitaatiopaineen vaikutus samoin kuin ultimatonisten energioiden antigravitatorinen käyttäytyminen tietyissä lämpötila-, nopeus- ja kiertoliikeolosuhteissa. Lämpötila, energiavirtaukset, etäisyys sekä elävien vahvuudenorganisoijien ja voimanohjaajien läsnäolo vaikuttavat nekin kaikkiin energian ja aineen muodonmuutosilmiöihin.
Aineen massan kasvu vastaa energian lisääntymistä jaettuna valon nopeuden neliöllä. Dynaamisessa mielessä se työ, jonka lepotilassa oleva aine voi suorittaa, vastaa energiaa, joka kului sen osien yhteensaattamiseen Paratiisista laskettuna, kun siitä vähennetään matkalla voitettujen vahvuuksien muodostama vastus ja aineen osien toisiinsa kohdistama vetovoima.
Aineen esielektronisten muotojen olemassaolon osoittavat lyijyn kaksi atomipainoa. Alkuperäisessä muodostuksessaan oleva lyijy painaa hieman enemmän kuin se lyijy, joka ilmaantuu radiumin säteilyn kautta tapahtuvan uraanin hajoamisen tuloksena. Ja tämä atomipainoissa ilmenevä eroavuus ilmentää sitä tosiasiallista energian menetystä, joka on seurauksena atomien hajoamisesta.
Aineen suhteellisen eheyden varmistaa se seikka, että energia voi absorboitua tai vapautua vain täsmälleen niissä määrissä, jotka Urantian (Maan) tiedemiehet ovat nimittäneet kvanteiksi. Tämä aineen maailmoissa ilmenevä viisas järjestely auttaa pitämään universumit toimivina organisaatioina.
Energiamäärä, joka tulee sisään tai joka pääsee ulos, kun elektroniset tai muut positiot vaihtuvat, on aina “kvantti” tai jokin sen kerrannainen. Tällaisten energiayksikköjen värähtelevä eli aaltomainen käyttäytyminen määräytyy kokonaan kysymyksessä olevien ainerakenteiden mittasuhteista. Tällaiset aaltomaiset energiaväreilyt ovat 860-kertaisia verrattuina näin käyttäytyvien ultimatonien, elektronien, atomien tai muiden yksiköiden halkaisijaan. Loputon sekaannus, joka liittyy kvanttien käyttäytymisen aaltomekaaniseen tarkasteluun, johtuu energia-aaltojen päällekkäisyydestä: kaksi aallonharjaa saattaa yhtyä ja muodostaa korkeudeltaan kaksinkertaisen aallonharjan, toisaalta taas aallonharja ja aallonpohja voivat sattua yhteen ja aiheuttaa tällä tavoin toistensa kumoutumisen.
5. AALTOENERGIAN ILMENEMÄT
Orvontonin superuniversumissa on olemassa sata aaltoenergian oktaavia. Urantialla näistä energian ilmenemismuotojen sadasta ryhmästä tunnetaan kokonaan tai osittain kuusikymmentäneljä. Auringonsäteet muodostavat superuniversumin skaalassa neljä oktaavia siten, että näkyvät säteet kattavat yhden yksittäisen oktaavin, jonka numero tässä sarjassa on neljäkymmentäkuusi. Seuraavana tulee ultraviolettiryhmä, kun taas kymmenen oktaavia ylöspäin ovat röntgensäteet, joita seuraavat radiumin gammasäteet. Kolmekymmentäkaksi oktaavia näkyvän auringonvalon yläpuolella ovat ulkoavaruuden energiasäteet, jotka perin usein sekoittuvat niiden mukana esiintyviin, suuren energiavarauksen omaaviin pienen pieniin ainehiukkasiin. Näkyvän auringonvalon alapuolelle mentäessä kohdataan ensimmäiseksi infrapunasäteet, ja kolmekymmentä oktaavia alempana on radioaaltojen ryhmä.
Aaltomaiset energian ilmenemismuodot voidaan luokitella – Urantian kahdennenkymmenennen vuosisadan tieteellisen valistuneisuuden näkökulmasta katsottuna – seuraaviin kymmeneen ryhmään:
1. Infraultimatoniset säteet – ultimatonien raja-alueen kiertoliikkeet, kun ne alkavat saada selvästi erottuvan muodon. Tämä on emergentin energian ensimmäinen vaihe, jossa aaltoilmiöt ovat havaittavissa ja mitattavissa.
2. Ultimatoniset säteet. Energian kerääntyminen pienen pieniksi ultimatoneista koostuviksi sfääreiksi aiheuttaa sellaisia värähtelyjä avaruuden sisällössä, että ne ovat havaittavissa ja mitattavissa. Ja jo kauan ennen kuin fyysikot löytävät ultimatonin, he epäilemättä havaitsevat näiden säteiden aiheuttamat ilmiöt niiden osuessa kuuroina Urantialle. Nämä lyhyet ja suuritehoiset säteet edustavat ultimatonien alkuvaiheista toimintaa niiden hidastuessa pisteeseen, jossa ne kerääntyvät aineen elektronisen järjestymisen suuntaan. Ultimatonien kerääntyessä elektroneiksi tapahtuu tiivistymistä, jonka seurauksena on energian varastoituminen.
3. Lyhyet avaruussäteet. Nämä ovat kaikista puhtaasti elektronisista värähtelyistä lyhyimmät, ja ne edustavat aineen tämänlaatuisen muodon esiatomista vaihetta. Näiden säteiden tuottamiseen vaaditaan tavattoman korkeita tai tavattoman matalia lämpötiloja. Kyseisiä avaruussäteitä on kahta lajia: toinen liittyy atomien syntyyn, toinen osoittaa atomin hajoamista. Niitä säteilee suurimmassa määrin superuniversumin tiheimmältä tasolta, Linnunradasta, joka on myös ulkouniversumien tihein taso.
4. Elektroninen taso. Tämä energian vaihe on kaiken aineellistumisen perusta seitsemässä superuniversumissa. Kun elektroneja siirtyy kiertoradan korkeammilta energian tasoilta alemmille, vapautuu aina kvantteja. Elektronien suorittaman radanvaihdoksen seurauksena on varsin selvien ja yhdenmukaisten valoenergian mitattavissa olevien hiukkasten poissinkoutuminen tai absorptio, samalla kun yksittäinen elektroni yhteentörmäykseen joutuessaan luovuttaa aina valoenergiahiukkasen. Aaltomaisia energian ilmenemismuotoja liittyy myös elektronisen vaiheen positiivisten ja muiden kappalten esiintymisiin.
5. Gammasäteet – ne säteilyt, jotka ovat ominaisia atomisen aineen itsestään tapahtuvalle hajoamiselle. Paras esimerkki tästä elektronisen toiminnan muodosta ovat radiumin hajaantumiseen liittyvät ilmiöt.
6. Röntgensäderyhmä. Elektronin hidastumisen seuraava askel tuottaa auringon röntgensäteiden eri muodot samoin kuin keinotekoisesti synnytetyt röntgensäteet. Elektronivaraus luo sähkökentän; liike aiheuttaa sähkövirran; virta tuottaa magneettikentän. Kun elektroni yhtäkkiä pysäytetään, seurauksena oleva sähkömagneettinen tärähdys saa aikaan röntgensäteen; röntgensäde on tämä häiriö. Auringon röntgensäteet ovat identtisiä niiden säteiden kanssa, jotka synnytetään mekaanisesti ihmisruumiin sisäpuolen tutkimista varten, paitsi siinä, että ne ovat aavistuksen verran pitempiä.
7. Ultravioletit eli kemialliset auringonvalon säteet ja erilaiset mekaaniset tuotokset.
8. Valkoinen valo – aurinkojen koko näkyvä valo.
9. Infrapunasäteet – elektronisen toiminnan hidastuminen yhä lähemmäs tunnettavissa olevan lämmön tasoa.
10. Hertsiaallot – Urantialla radiotoimintaan käytetyt energiat.
Kaikista näistä aaltomaisen energiatoiminnan kymmenestä vaiheesta ihmissilmä voi reagoida vain yhteen oktaaviin: tavallisen auringonvalon koko valoon.
Niin kutsuttu eetteri on pelkästään yhteisnimi, jolla tarkoitetaan avaruudessa tapahtuvien vahvuus- ja energiatoimintojen erästä ryhmää. Ultimatonit, elektronit ja muut energian massakertymät ovat yhdenmukaisia ainehiukkasia, ja avaruuden halki matkatessaan ne todellakin etenevät suorina jonoina. Valo ja kaikki muut havaittavissa olevat energiailmentymät koostuvat tiettyjen energiapartikkeleiden peräkkäisyydestä näiden edetessä suorina jonoina, paitsi kun gravitaatio ja muut väliin tulevat vahvuudet sitä muuntelevat. Se, että nämä energiahiukkasten jonot näyttäytyvät aaltoilmiöinä niitä tietyllä tavalla tutkittaessa, johtuu koko avaruuden erilaistumattoman vahvuuspeitteen, hypoteettisen eetterin antamasta vastuksesta, sekä toisiinsa liittyneiden ainekasaumien vetovoimien välisestä jännitteestä. Aineen partikkeleiden väliin jäävä avaruus yhdessä energiasäteiden alkuvauhdin kanssa on sen perustana, että monet energia-aineen muodot näyttävät aaltomaisilta.
Avaruuden sisällön virittyneisyys aiheuttaa aaltomaisen reaktion nopeasti liikkuvien ainehiukkasten kulkuun, aivan kuten laivan kulku veden läpi saa aikaan erikorkuisia ja eripituisia aaltoja.
Alkuvahvuuden käyttäytyminen aiheuttaa ilmiöitä, jotka ovat monin tavoin analogisia olettamanne eetterin kanssa. Avaruus ei ole tyhjä. Koko avaruuden sfäärit pyörivät ja kiitävät eteenpäin kaikkialle leviävän vahvuus-energian valtameren läpi. Ei myöskään atomin avaruussisällys ole tyhjä. Mitään eetteriä ei siitä huolimatta ole olemassa, ja juuri tämän oletetun eetterin puuttuminen mahdollistaa sen, että asutut planeetat välttyvät putoamasta aurinkoon, ja sen, että kiertävä elektroni kykenee vastustamaan putoamista atomin ytimeen.
6. ULTIMATONIT, ELEKTRONIT JA ATOMIT
Vaikka universaalisen vahvuuden avaruusvaraus on homogeeninen ja erilaistumaton, kehittyneen energian järjestyminen aineeksi tekee välttämättömäksi energian keskittymisen erillisiksi massoiksi, joilla on selkeät mittasuhteet ja tietty paino – täsmällinen reagointi gravitaatioon.
Paikallisesta eli lineaarisesta gravitaatiosta tulee täydestä määrästään vaikuttavaa aineen atomisen järjestymisen ilmaantuessa. Esiatomisesta aineesta tulee vähäisessä määrin gravitaatioon reagoivaa, kun röntgensäteet ja muut samankaltaiset energiat sitä aktivoivat, mutta mitään mitattavissa olevaa lineaarisen gravitaation vetoa ei kohdistu vapaisiin, irrallisiin tai varautumattomiin elektronisen energian hiukkasiin eikä yhdistymättömiin ultimatoneihin.
Ultimatonit toimivat keskinäisen vetovoiman varassa, ja ne reagoivat vain kehämäisen paratiisigravitaation puoleensa vetävään voimaan. Lineaariseen gravitaatioon reagoinnin puuttuessa ne pysyvät tällä tavoin mukana universaalisessa avaruusajelehdinnassa. Ultimatonien kiertonopeudet voivat kiihtyä siihen pisteeseen, että ne alkavat käyttäytyä osittain antigravitatorisesti, mutta ilman vahvuudenorganisoijia tai voimanohjaajia ne eivät kykene saavuttamaan sitä kriittistä poistumisnopeutta, jolla ne menettäisivät yksilöllisyytensä eli palaisivat valtaenergian tasolle. Luonnossa ultimatonit vapautuvat fyysisen olemassaolon olotilasta vain osallistuessaan jäähtyneen ja kuolevan auringon olemassaolon päättävään hajoamiseen.
Ultimatonit – joita Urantialla ei tunneta – hidastuvat monien fyysisten toimintavaiheiden kautta, ennen kuin ne saavuttavat elektroniseen järjestymiseen kuuluvat kiertoliikkeessä olevan energian edellytykset. Ultimatoneilla on kolme liikemuunnosta: keskinäinen vastustus kosmiseen vahvuuteen nähden, antigravitatorisen potentiaalin yksilökohtaiset kierrokset ja keskenään yhteen liittyneiden sadan ultimatonin muodostaman elektronin sisäiset sijaintipaikat.
Elektronin rakenteessa keskinäinen vetovoima pitää koossa sata ultimatonia; eikä tyypillisessä elektronissa ole koskaan enempää, jos ei myöskään vähempää, kuin sata ultimatonia. Yhden tai useamman ultimatonin menetys hävittää tyypillisen elektronin yksilöllisyyden ja synnyttää näin yhden kymmenestä elektronin modifioidusta muodosta.
Ultimatonit eivät piirrä ratoja eivätkä kierrä kehissä elektronien sisällä, vaan ne levittäytyvät tai ryhmittyvät sen mukaan, mikä on niiden pyörähtämisnopeus akselinsa ympäri, ja näin ne määräävät elektronien toisistaan poikkeavat mittasuhteet. Tämä sama ultimatonien aksiaalinen pyörimisnopeus määrää myös erityyppisten elektroniyksiköiden negatiiviset tai positiiviset reaktiot. Elektronisen aineen eriytyminen ja ryhmittyminen samoin kuin energia-aineen negatiivisten ja positiivisten kappaleiden sähköinen erillistyminen johtuvat kaiken kaikkiaan näistä niiden rakennusosina olevien ultimatonien keskinäisliitosten erilaisista toiminnoista.
Jokainen atomi on halkaisijaltaan hieman yli 1/4.000.000 millimetriä, kun taas elektronin paino on vähän yli 1/2000 pienimmän atomin, vedyn, painosta. Vaikka saattaa olla, ettei atomin ytimelle tunnusomainen positiivinen protoni ole negatiivista elektronia yhtään suurempi, se kuitenkin painaa lähes kaksituhatta kertaa enemmän.
Jos aineen massa suurennettaisiin niin, että yhden elektronin massa vastaisi yhtä unssin kymmenesosaa eli 2,83 grammaa, ja sitten kokoa suurennettaisiin samassa suhteessa, sellaisen elektronin volyymiksi tulisi maapallon volyymi. Mikäli protonin – joka on tuhat kahdeksansataa kertaa elektronin painoinen – volyymi suurennettaisiin nuppineulan pään kokoiseksi, silloin nuppineulan pään halkaisija pitäisi vastaavasti suurentaa yhtä suureksi kuin on Maan rata Auringon ympäri.
7. ATOMINEN AINE
Kaiken aineen rakenne noudattaa aurinkokunnan rakennetta. Kaikkien pikkuruisten energiauniversumien keskustassa on suhteellisen vakaa, verrattain paikallaan pysyvä, aineellista olemassaoloa edustava ydinosa. Tämä keskusyksikkö on varustettu kolminkertaisin manifestoitumismahdollisuuksin. Tämän energiakeskuksen ympärillä pyörii loputtomassa runsaudessa, mutta vaihtelunalaisilla radoilla, energiayksiköitä, jotka ovat etäisesti verrattavissa jonkin oman aurinkokuntanne kaltaisen tähtiryhmän aurinkoa kiertäviin planeettoihin.
Atomin sisällä elektronit kiertävät keskusprotonin ympäri niin, että niillä on liikkumatila, joka on verrattavissa planeettojen omaamaan liikkumatilaan niiden kiertäessä auringon ympäri aurinkokunnan sisältämässä avaruudessa. Todelliseen kokoon verrattaessa etäisyys atomin ytimen ja sisimmän elektronikehän välillä on suhteellisesti sama kuin sisimmän planeetan, Merkuriuksen, ja Aurinkonne välillä.
Sekä elektronien pyörähdykset akselinsa ympäri että niiden nopeus atomin ydintä kiertävällä radalla ylittävät kumpikin sen, mitä ihminen kykenee kuvittelemaan, niiden rakenneosina olevien ultimatonien nopeuksista puhumattakaan. Radiumin positiiviset hiukkaset lentävät avaruuteen vauhdilla, joka on noin kuusitoistatuhatta kilometriä sekunnissa, kun negatiiviset hiukkaset puolestaan saavuttavat lähes valon nopeuden.
Paikallisuniversumit noudattavat rakenteensa osalta kymmenjärjestelmää. Duaalisessa universumissa on tasan sata avaruusenergian toisistaan erotettavissa olevaa atomista materialisoitumaa. Se on Nebadonissa (meidän paikallisuniversumimme) suurin mahdollinen aineen järjestäytymisen aste. Nämä sata aineen muotoa koostuvat säännöllisestä sarjasta, jossa yhdestä sataan elektronia kiertää suhteellisen tiivistä keskusydintä. Juuri tämä täsmällinen ja luotettava erilaisten energioiden yhdistyminen muodostaa materian.
Ei jokaisen maailman pintakerroksessa esiinny sataa tunnistettavissa olevaa alkuainetta, mutta ne ovat tai ovat olleet läsnä jossakin tai ovat kehittymässä. Planeetan syntyyn ja sitä seuraavaan kehitykseen liittyvät olosuhteet määräävät, montako atomityyppiä sadasta on havaittavissa. Monenkaan maailman pinnalta ei löydetä raskaampia atomeja. Urantiallakin (Maa) ilmenee tunnetuissa raskaammissa alkuaineissa hajoamistaipumusta, kuten radiumin käyttäytyminen osoittaa.
Atomin stabiliteetti riippuu keskusytimessä olevien sähköisesti epäaktiivisten neutronien lukumäärästä. Kemiallinen käyttäytyminen riippuu kokonaan vapaasti kiertävien elektronien aktiivisuudesta.
Orvontonissa (superuniversumi) ei ole koskaan ollut mahdollista luonnollisella tavalla koota yli sataa rataelektronia yhdeksi atomijärjestelmäksi. Kun ratakenttään on keinotekoisesti tuotu satayksi elektronia, seurauksena on aina ollut keskusprotonin silmänräpäyksellinen hajoaminen sekä elektronien ja muiden vapautuneiden energioiden raju hajaantuminen.
Vaikka atomit saattavatkin sisältää yhdestä sataan rataelektronia, vain suurempien atomien kymmenen ulointa elektronia kiertävät keskusytimen ympäri selvästi erottuvina ja erillisinä kappaleina, jotka ehyinä ja kompakteina kiertävät täsmällisiä ja selkeitä ratoja. Keskustaa lähinnä olevat kolmekymmentä elektronia ovat erillisinä ja järjestyneinä kappaleina vaikeasti tarkkailtavia ja havaittavia. Tämä sama elektronisen käyttäytymisen vertaussuhde ytimen läheisyyteen nähden vallitsee kaikissa atomeissa niihin sisältyvien elektronien lukumäärästä riippumatta. Mitä lähempänä ydintä, sitä vähemmän ilmenee elektronien yksilöllisyyttä. Elektronin aaltomainen energiaulottuma voi levitä ulospäin siinä määrin, että se ottaa kokonaan haltuunsa atomin radoista alemmat; tämä pitää eritoten paikkansa lähimpänä atomin ydintä olevien elektronien kohdalla.
Kolmellakymmenellä sisimmällä rataelektronilla on yksilöllisyys, mutta niiden energiajärjestelmät pyrkivät sekoittumaan keskenään, sillä ne ulottuvat elektronista toiseen ja miltei radalta radalle. Seuraavat kolmekymmentä elektronia muodostavat toisen perheen eli energiavyöhykkeen ja edustavat enenevää erillisyyttä. Ne ovat ainehiukkasia, jotka edellisiä täysimääräisemmin kontrolloivat mukanaan seuraavia energiajärjestelmiä. Seuraavat kolmekymmentä elektronia, kolmas energiavyöhyke, ovat yhä yksilöllistyneempiä, ja ne kiertävät entistä selkeämpiä ja erillisempiä ratoja. Viimeiset kymmenen elektronia, joita esiintyy vain kymmenessä raskaimmassa alkuaineessa, omaavat riippumattomuuden arvoaseman ja ne kykenevät sen vuoksi enemmän tai vähemmän vapaasti pakenemaan emoytimen hallinnasta. Vähäisinkin lämpötilan ja paineen vaihtelu saa tämän neljännen ja uloimman ryhmän elektronit pakenemaan keskusytimen otteesta, kuten uraanin ja sen sukulaisalkuaineiden spontaani hajoaminen osoittaa.
Ensimmäiset kaksikymmentäseitsemän atomia eli ne, jotka sisältävät yhdestä kahteenkymmeneenseitsemään rataelektronia, ovat muita helpommin käsitettävissä. Kahdennestakymmenennestäkahdeksannesta eteenpäin kohtaamme yhä enemmän arvaamattomuutta, jonka oletetaan johtuvan Kvalifioimattoman Absoluutin läsnäolosta. Mutta osa tästä elektronien arvaamattomuudesta johtuu ultimatonien toisistaan poikkeavista aksiaalinopeuksista sekä ultimatonien selittämättömästä “yhteensulloutumisen” taipumuksesta. On olemassa muitakin vuorovaikutuksia – fyysisiä, sähköisiä, magneettisia ja gravitatorisia –, jotka ovat syynä elektronien käyttäytymisessä esiintyvään vaihteluun. Sen vuoksi atomit ovatkin ennustettavuudeltaan henkilöiden kaltaisia. Tilastotieteilijät saattavat julistaa löytäneensä lakeja, jotka hallitsevat suurta joukkoa joko atomeja tai ihmisiä, mutta ne eivät päde, kun on puhe yksittäisestä atomista tai henkilöstä.
8. ATOMIN KOOSSAPYSYVYYS
Samalla kun gravitaatio on eräs niistä monista tekijöistä, jotka osallistuvat atomin pienen pienen energiajärjestelmän koossapitämiseen, näissä fyysisissä perusyksiköissä ja niiden joukossa on mukana myös eräs voimakas ja tuntematon energia, niiden perusrakenteen ja perimmäisen käyttäytymisen salaisuus, vahvuus, joka on Urantialla (Maa) vielä tuntematon. Tämä universaalinen influenssi leviää kaikkialle tämän pikkuruisen energiaorganisaation sisällä olevaan avaruuteen.
Atomin elektronien välissä oleva avaruus ei ole tyhjä. Koko atomin mitalta tätä elektronien välistä avaruutta aktivoivat aaltomaiset ilmiöt, jotka synkronoituvat täydellisesti elektronien nopeuden ja ultimatonien kiertoliikkeiden kanssa. Tätä vahvuutta eivät täysin hallitse tuntemanne lait positiivisesta ja negatiivisesta vetovoimasta; siksi sen käyttäytyminen on toisinaan arvaamatonta. Tämä nimeämätön influenssi näyttää olevan muuan Kvalifioimattoman Absoluutin reaktio avaruusvahvuuden tasolla.
Atomiytimen varautuneet protonit ja varautumattomat neutronit pitää yhdessä niiden välillä edestakaisin kulkevan mesotronin toiminta. Mesotroni on ainehiukkanen, joka on 180 kertaa elektronin painoinen. Ilman tällaista järjestelyä protonien mukanaan kuljettama sähkövaraus hajottaisi atomin ytimen.
Atomin rakenteen ollessa sellainen kuin se on, sähköiset tai gravitatoriset vahvuudet eivät voisi pitää ydintä koossa. Ytimen eheyden pitää yllä mesotronin edestakainen koossapitävä toiminta. Mesotroni kykenee pitämään varautuneita ja varautumattomia hiukkasia koossa suuremman vahvuus-massallisen voimansa johdosta ja lisäksi toimimalla niin, että protonit ja neutronit vaihtavat alinomaa paikkaa. Mesotroni aiheuttaa ydinhiukkasten sähkövarauksen jatkuvan edestakaisen heittelehtimisen protonien ja neutronien välillä. Yhden mitättömän pienen sekunnin murto-osan ajan tietty ydinhiukkanen on varautunut protoni, seuraavassa sekunnin murto-osassa se on varautumaton neutroni. Ja nämä energiatilan vaihtelut ovat niin uskomattoman nopeita, ettei sähkövarauksella ole mitään mahdollisuutta toimia hajottavana tekijänä. Näin mesotroni toimii “energiankantaja”-hiukkasena, joka myötävaikuttaa suunnattomasti siihen, että atomin ydin on vakaa.
Mesotronin läsnäolo ja toiminta selittävät toisenkin atomiin liittyvän arvoituksen. Kun atomit toimivat radioaktiivisesti, ne säteilevät energiaa paljon enemmän kuin voisi odottaa. Tämä ylimääräinen säteily johtuu mesotronin, “energiankantajan”, hajoamisesta, kun siitä näin tulee pelkkä elektroni. Mesotronin hajoamisen yhteydessä esiintyy myös tiettyjen pienten varautumattomien hiukkasten säteilyä.
Mesotroni selittää atomiytimen tietyt koossapysymisominaisuudet, mutta se ei ole vastuussa protonin kiinnevoimasta protonia kohtaan eikä neutronin kiinnittymisestä neutroniin. Atomin kiinnevoimaisen eheyden takana oleva paradoksaalinen ja voimakas vahvuus on sellainen energian muoto, jota Urantialla ei vielä tunneta.
Näitä mesotroneja esiintyy runsaasti avaruussäteissä, joita lakkaamatta törmää planeettaanne.
9. LUONNONFILOSOFIA
Dogmaattista (ehdottomia totuuksia esittävä) ei ole vain uskonto, vaan luonnonfilosofia pyrkii sekin samalla tavoin dogmatisoitumaan. Kun maineikas uskonnonopettaja päätteli seitsenluvun olevan luonnon perusta siksi, että ihmisen päässä on seitsemän aukkoa, hän olisi saattanut siinä tapauksessa, että olisi ollut paremmin perillä kemiasta, puolustaa tällaista uskomusta tavalla, joka olisi perustunut todelliseen fyysisen maailman ilmiöön. Kaikissa ajallisuuden ja avaruuden fyysisissä universumeissa on kymmenlukuun perustuvasta energiarakenteen universaalisesta ilmenemisestä huolimatta aina läsnä olevana muistutuksena esiainetta edustava seitsenkertaisen elektronisen organisaation realiteetti.
Seitsenluku on keskusuniversumin ja luonteenlaadun myötäsyntyisten periytymisten hengellisen järjestelmän osalta perustavanlaatuinen, mutta kymmenluku, kymmenjärjestelmä, kuuluu luonnostaan energiaan, aineeseen ja aineelliseen luomistulokseen. Atomien maailma tuo siitä huolimatta kylläkin esille tiettyä jaksottaista ominaispiirteistöä, joka toistuu seitsenryhminä – syntymämerkki, jota tämä aineellinen maailma kantaa osoituksena sen kaukaisesta hengellisestä alkuperästä.
Tämä sinnikkäästi toistuva luomistuloksen rakenteessa esiintyvä seitsenkertaisuus on nähtävissä kemian alalla samankaltaisten fysikaalisten ja kemiallisten ominaisuuksien toistumisena selvästi erottuvina seitsenjaksoina pantaessa perusalkuaineet atomipainonsa mukaiseen järjestykseen. Kun Urantian (Maan) kemialliset alkuaineet järjestetään tällä tavoin riviin, jokainen ominaisuus tai piirre pyrkii toistumaan seitsemittäin. Tämä seitsemittäin tapahtuva jaksottainen muutos toistuu vähenevästi ja muunnelmin kemiallisen taulukon alusta loppuun, ja selvimmin se on havaittavissa alkupään eli kevyemmissä atomiryhmittymissä. Jos lähdetään liikkeelle mistä tahansa yksittäisestä alkuaineesta, jonka johonkin ominaisuuteen kiinnitetään huomiota, tämä piirre muuttuu kuuden sitä seuraavan alkuaineen kohdalla, mutta kun päästään kahdeksannen kohdalle, sillä on tapana tulla esille uudelleen. Kahdeksas kemiallisesti aktiivinen alkuaine muistuttaa toisin sanoen ensimmäistä, yhdeksäs muistuttaa toista ja niin edelleen. Tällainen fyysisen maailman tosiasia viittaa selvästi sen esivaiheena olevan energian seitsenjaksoiseen rakenteeseen ja kertoo ajallisuuden ja avaruuden luomusten seitsenkertaisen erilaisuuden perustavaa laatua olevasta reaalisuudesta. Ihmisen tulisi myös huomata, että luonnollisessa spektrissä on seitsemän väriä.
Mutta kaikki luonnonfilosofian olettamukset eivät pidä paikkaansa. Esimerkkinä mainittakoon hypoteettinen eetteri, joka on ihmisen kekseliäs yritys muodostaa yksi kokonaisuus siitä, mitä hän ei avaruuden ilmiöistä tiedä. Universumifilosofiaa ei voida perustaa niin kutsutun tieteen havaintoihin. Ellei kyseistä muodonmuutosta pystyttäisi näkemään, tiedemies olisi taipuvainen kiistämään sellaisen mahdollisuuden, että toukasta kehittyy perhonen.
Luonnossa on fyysistä stabiliteettia biologiseen joustavuuteen yhdistyneenä vain luomistyön Mestariarkkitehtien omaaman lähes äärettömän viisauden ansiosta. Ei mikään vähempi kuin transsendentaalinen viisaus voisi koskaan suunnitella materian yksiköitä, jotka ovat samalla kertaa niin peräti vakaita ja niin peräti tehokkaan joustavia.
Lähdeteksti: ENERGIA – MIELI JA AINE
Kuuntele koko koko luku Spotifyssä: Energia – Mieli ja aine
Mielenkiintoisia tekstikohtia
Tässä vaiheessa huomautan, että minulla ei ole mitään pätevyyttä ydin- tai kvanttifysiikasta. Olen nostanut vain tekstin mielenkiintoisia kohtia esiin “peruskoulupohjalta”.
Elektroni
“Tämä sama ultimatonien aksiaalinen pyörimisnopeus määrää myös erityyppisten elektroniyksiköiden negatiiviset tai positiiviset reaktiot.”
Tiede sanoo näin
[3]Elektroni on negatiivisesti varautunut alkeishiukkanen. Elektronin antihiukkanen on [4] positroni, joka on ns. antimateriaa. Joutuessaan kosketuksiin normaalin hiukkasen kanssa sekä antihiukkanen että hiukkanen tuhoutuvat [7]annihilaationa tunnetussa reaktiossa ja molempien hiukkasten energiat vapautuvat sähkömagneettisena säteilynä.
Vuonna 1933 Nobel palkittu fyysikko [2]Carl David Anderson julkaisi tutkimuksen [9]“The positive electron”. Tutkimuksessa on mielenkiintoinen kohta:
“Assuming R ccv3 and using data there given the range of a 300,000 volt proton in air S.T.P. is about 5 mm. electrons happened to produce two tracks so placed as to give the impression of a single particle shooting through the lead plate. This assumption was dismissed on a probability basis, since a sharp track of this order of curvature under the experimental conditions prevailing occurred in the chamber only once in some 500 exposures, and since there was practically no chance at all that two such tracks should line up in this way. We also discarded as completely untenable the assumption of an electron of 20 million volts entering the lead on one side and coming out with an energy of 60 million volts on the other side.”
Vapaa suomennos:
“Jos oletetaan, että R ccv3, ja jos käytetään siinä annettuja tietoja, 300 000 voltin protonin kantama ilmassa on S.T.P. on noin 5 mm. Elektronit tuottivat kaksi jälkeä, jotka olivat sijoitettu siten, että ne antoivat vaikutelman, että lyijylevyn läpäisi yksi hiukkanen. Tämä olettamus hylättiin todennäköisyysperusteella, koska tämän kaarevuusluokan terävä jälki esiintyi kammiossa vallinneissa koeolosuhteissa vain kerran noin 500 valotuksen aikana ja koska ei ollut käytännössä lainkaan mahdollista, että kaksi tällaista jälkeä olisi asettunut tällä tavoin riviin. Hylkäsimme myös täysin kestämättömänä oletuksen, jonka mukaan 20 miljoonan voltin elektroni tulisi lyijyn toiselle puolelle ja poistuisi sieltä 60 miljoonan voltin energialla toiselle puolelle.”
Tämän tutkimuksen pohjalta positiivista elektronia alettiin kutsua [4]positroniksi. Positronin on oletettu olevan elektronin antimateriaa, erillinen hiukkanen. Mitä jos se onkin elektroni, jossa on negatiivinen varaus?
CERN:ssä on maailman suurin hiukkaskiihdytin ja sen avulla on yritetty etsiä antimateriaa. Vuonna 2010 YLE julkaisi [10]uutisen, jossa antimateriaa kerrottiin saaduksi vangituksi ensimmäistä kertaa. Antivetyatomeita saatiin 38 (kolmekymmentäkahdeksan!) kappaletta ja ne säilyivät vain millisekuntien ajan. Tuon uutisen jälkeen on ollut suhteellisen syvä hiljaisuus vangitusta antimateriasta.
Mesotroni
“Samalla kun gravitaatio on eräs niistä monista tekijöistä, jotka osallistuvat atomin pienen pienen energiajärjestelmän koossapitämiseen, näissä fyysisissä perusyksiköissä ja niiden joukossa on mukana myös eräs voimakas ja tuntematon energia, niiden perusrakenteen ja perimmäisen käyttäytymisen salaisuus, vahvuus, joka on Urantialla (Maa) vielä tuntematon.
Atomiytimen varautuneet protonit ja varautumattomat neutronit pitää yhdessä niiden välillä edestakaisin kulkevan mesotronin toiminta. Mesotroni on ainehiukkanen, joka on 180 kertaa elektronin painoinen. Ilman tällaista järjestelyä protonien mukanaan kuljettama sähkövaraus hajottaisi atomin ytimen.“
[12]Hideki Yukawa, japanilainen fyysikko, ennusti vuonna [8]1935 hiukkasen olemassaolon, joka toimi välittäjähiukkasena vahvan ydinvoiman välittämisessä atomiytimissä. Hän antoi tälle hiukkaselle nimen “mesotron”, ja myöhemmin se tunnettiin nimellä [13]“mesoni”.
Mesonien toiminta ja ominaisuudet tunnetaan melko hyvin nykyään. Mesonit ovat subatomisia hiukkasia, joilla on kokonaisvaraus nolla ja jotka koostuvat kvarkista ja antiqvarkista. Niitä luonnehtii vahva ydinvoima, joka välittää vuorovaikutusta protonien ja neutronien välillä ytimessä.
Tuntematon voima
“Mesotroni selittää atomiytimen tietyt koossapysymisominaisuudet, mutta se ei ole vastuussa protonin kiinnevoimasta protonia kohtaan eikä neutronin kiinnittymisestä neutroniin. Atomin kiinnevoimaisen eheyden takana oleva paradoksaalinen ja voimakas vahvuus on sellainen energian muoto, jota Urantialla ei vielä tunneta.“
Jumalhiukkanen – Higgsin bosoni
Higgsin bosonin tarina juontaa juurensa 1960-luvulle. Teoreettisessa fysiikassa tiedettiin, että eri hiukkasten massat olivat erilaisia, mutta ei ollut selkeää mekanismia, joka olisi selittänyt, miten hiukkaset hankkivat massansa. Tämän ongelman ratkaisemiseksi brittiläinen fyysikko Peter Higgs alkoi kehittää teoriaa, joka sisälsi Higgsin kentän. Hänen lisäkseen hiukkasen olemassaolon ennustivat lähes samanaikaisesti, toisistaan riippumatta Robert Brout ja Francois Englert.
Higgsin kenttä oli ajatus siitä, että koko avaruutta täyttää kenttä, joka vuorovaikuttaa muiden hiukkasten kanssa. Tämän vuorovaikutuksen seurauksena osa hiukkasista saisi massan, kun ne vuorovaikuttavat Higgsin kentän kanssa. Higgsin kenttään liittyvä hiukkanen, Higgsin bosoni, ennustettiin osaksi tätä teoriaa.
Useat teoreettiset laskelmat ja mallit tukivat Higgsin bosonin olemassaolon mahdollisuutta, mutta sen suoran havaitsemisen vaatiminen kokeellisesti oli haaste. Tarvittiin erittäin tehokas hiukkaskiihdytin, joka pystyisi tuottamaan riittävän korkeita energioita törmäyttämään hiukkasia ja mahdollisesti synnyttämään Higgsin bosoneja.
CERNin suuren hiukkaskiihdyttimen (LHC) rakentaminen aloitettiin 1990-luvulla juuri tällaista tarkoitusta varten. LHC:n avulla tutkijat pystyivät törmäyttämään hiukkasia ennennäkemättömän korkeilla energioilla. Vuonna 2012 CERN ilmoitti, että LHC:n ATLAS- ja CMS-kokeet olivat löytäneet merkkejä hiukkasesta, jolla oli samankaltaiset ominaisuudet kuin Higgsin bosonilla oli ennustettu olevan.
Tämä löytö vahvisti Higgsin bosonin olemassaolon ja vahvisti Higgsin kentän roolin hiukkasten massan alkuperässä. Se oli suuri saavutus hiukkasfysiikassa ja CERNin tutkijat François Englert ja Peter Higgs myös saivat Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 2013 tämän teorian ja ennustuksen perusteella.
Higgsin bosonin löytö on avannut uusia tutkimusmahdollisuuksia hiukkasfysiikassa ja auttanut syventämään ymmärrystämme maailmankaikkeuden rakenteesta ja perusvuorovaikutuksista. Se on ollut merkittävä askel eteenpäin hiukkasfysiikan kentässä.
Termi [14]“jumalhiukkanen” otettiin käyttöön, koska Higgsin bosonin löytö auttaisi selittämään, miten hiukkaset saavat massan, mikä on keskeinen piirre maailmankaikkeuden rakenteessa.
Atomin kiinnevoimaisen eheyden takana oleva paradoksaalinen ja voimakas vahvuus on oletettavasti vuonna 2012 löytynyt Higgsin bosoni eli jumalhiukkanen.
Äärettömyys
“Kaiken aineen rakenne noudattaa aurinkokunnan rakennetta. Kaikkien pikkuruisten energiauniversumien keskustassa on suhteellisen vakaa, verrattain paikallaan pysyvä, aineellista olemassaoloa edustava ydinosa.“
[16] Mandelbrotin joukko on matemaattinen kuvio, joka syntyy monimutkaisten iteraatioiden seurauksena. Se on tunnettu sen kauniista ja kiehtovasta visuaalisesta ulkonäöstä, joka sisältää toistuvia kuvioita eri mittakaavoissa. Tämä joukko on mielenkiintoinen myös siksi, että se näyttää olevan äärettömän monimutkainen ja tarkka, eikä sen yksityiskohtia voi täysin kuvata tai mitata.
Tämä monimutkaisuus ja tarkkuus herättävät kysymyksiä luomakunnan perustasta ja sen luojasta. Ateistit, jotka eivät usko jumalalliseen voimaan tai älykkääseen suunnitteluun, saattavat kokea haasteen selittää Mandelbrotin joukon synty ilman jumalallista toimintaa.
Katso alla oleva video. Se selittää Urantia-kirjan lauseen:”Kaiken aineen rakenne noudattaa aurinkokunnan rakennetta.” Se selittää myös lähes ymmärrettävästi superuniversumin suunnattoman koon.
Mandelbrotin joukko paljastaa kauniin ja säännönmukaisen rakenteen, joka tuntuu ylittävän pelkän satunnaisen tai luonnonvoimien selitysmallin. Onko sen takana korkeampi älykäs voima, joka on suunnitellut ja luonut tällaisen monimutkaisen matemaattisen ilmiön? Kyllä se niin taitaa olla.
Yhteenveto
Yhteenvetona voidaan todeta, että Urantia-kirjan tekstissä esitetään mielenkiintoisia näkökulmia ydin- ja kvanttifysiikkaan, kuten elektronien ja positronien vuorovaikutukseen, mesonien rooliin atomiytimen koossapitämisessä, Higgsin bosonin merkitykseen hiukkasten massan alkuperässä sekä tuntemattoman voiman takana atomiytimen kiinnevoimassa. Kaiken aineen rakenne noudattaa aurinkokunnan rakennetta ja se selviää näyttävästi videolla. Urantia-kirjan kysymysten ja vastausten prosessi tapahtui vuosien 1925–1929 aikana.
Jumala on, vaikket uskoisi.
Miten törmäsin Urantia-kirjaan? Olen kirjoittanut “Paljastavat Symbolit OSA II” e-kirjan. Siinä kerrotaan koko Injektiopiikin tarina vuodesta 2015. Kannattaa lukea! Linkki lataukseen on alapuolella.
Jaa artikkeli:
Lähteet:
[1] The Positive Electron https://journals.aps.org/pr/abstract/10.1103/PhysRev.43.491
[2] Carl David Anderson https://en.wikipedia.org/wiki/Carl_David_Anderson
[3] Elektroni https://fi.wikipedia.org/wiki/Elektroni
[4] Positroni https://fi.wikipedia.org/wiki/Positroni
[5] Protoni https://fi.wikipedia.org/wiki/Protoni
[6] Antimateria https://fi.wikipedia.org/wiki/Antimateria
[7] Annihilaatio https://fi.wikipedia.org/wiki/Annihilaatio
[8] On the Interaction of Elementary Particles https://www.jstage.jst.go.jp/article/ppmsj1919/17/0/17_0_48/_article
[9] ThePositiveElectron https://journals.aps.org/pr/pdf/10.1103/PhysRev.43.491
[10] Antimateriaa saatiin vangituksi ensimmäistä kertaa https://yle.fi/a/3-5671991
[11] Cern https://fi.wikipedia.org/wiki/Cern
[12] Hideki Yukawa https://en.wikipedia.org/wiki/Hideki_Yukawa
[13] Mesoni https://fi.wikipedia.org/wiki/Mesoni
[14] Higgsin bosoni https://fi.wikipedia.org/wiki/Higgsin_bosoni
[15] Jumalhiukkanen keskuudessamme https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000002542986.html
[16] Mandelbrotin joukko https://fi.wikipedia.org/wiki/Mandelbrotin_joukko